Viimeisimmät kirjoitukset

Tässä kevään alkaessa, erään räkätaudin jälkimainingeissa, tulin kiinnittäneeksi huomiota siihen, kuinka paljon paperisia nenäliinoja työ-/oleskeluhuoneen roskakorissa oli. Mietin, että eivätkö nuo ole itse asiassa maatuvaa tavaraa? Eikö niitä periaatteessa voisi lajitella biojätteisiin?

Tämän ajatuksen pohjalta aloin tekemään pienimuotoista roskainventaariota ja totesin, että suurin osa roskakorin sisällöstä on erilaista pehmopaperia, muistilappuja sekä kuitteja. WC:n roskakorissa taas oli vain pehmopaperia, pumpulia ja hammaslankaa. Keittiön roska-astiaankin näkyi menevän yllättävän paljon talouspaperia. Tiedustelin asiaa Pirkanmaan jätehuollosta, ja he myönsivät, että talous- ja WC-paperit, paperinenäliinat sekä pumpulin todellakin voi (periaatteessa) lajitella biojätteisiin.

Tästä rohkaistuneena teippasin aiemmin mainitun roskakorin sisälaitaan muovipussin sekajätteelle (kuitit, muovit, purukumit yms.) ja sen viereen sanomalehdestä (Jazmanautin ohjeiden mukaan, toiset ohjeet Yhteishyvän sivuilla) tehdyn paperipussin keräyspaperille (muistilaput ja muut paperit). Pehmopaperia tuntui kerääntyvän eniten, joten sille varasin roskakorin itsessään. WC:n roskakori sai toimia kuten aiemmin, paitsi hammaslanka piti tästedes muistaa viedä keittiön roskakoriin. Lisäksi kaikki talouspaperiarkit laitettaisiin jatkossa biojäteastiaan keittiön roskakorin sijaan. Huomasin myös, että voi- ja leivinpaperipaketin kyljissä lukee, että nekin voi lajitella biojätteisiin, eli sinne siis nekin.

Muutama viikko eteenpäin voin todeta, että tämä on toiminut todella hyvin. Erilaista paperijätettä kerääntyy edelleen samassa suhteessa kuin aiemmin, ja omasta mielestäni sekajätettä pitää viedä selvästi harvemmin kuin aiemmin. Kuitteja tulee paljon kirjanpidon vuoksi, ja niiden kohdalla harmittaa, ettei niitä voi laittaa keräyspaperin joukkoon, koska niissä on useimmiten (terveydelle haitallinen) bisfenoli-a:ta sisältävä muovipäällyste. Sekajätteeseen siis.

Jos mietit, miksi paperijätettä ei ole laitettu energiajakeen/-jätteen  joukkoon, niin se johtuu siitä, että taloyhtiössämme ei kerätä sitä. Jos kerättäisiin, olisivat nuo paperit tietenkin menneet sinne, ja sekajätteen määrä olisi muutenkin vain murto-osa siitä mitä se tällä hetkellä on.

Jos pumpulilla pyyhkii meikkejä, niitä ei ole välttämättä hyvä laittaa biojätteeseen, koska monet meikit käsittääkseni sisältävät raskasmetalleja ja muita ympäristölle (ja ihmiselle) haitallisia aineita. Meillä tätä ongelmaa ei kuulemma kuitenkaan ole.

Jutun opetus ei ole se, että pehmopaperi maatuu, vaan se, että joskus sitä voi tuijottaa metsää pitkänkin aikaa ennen kuin ymmärtää katsovansa puita, ja sitten tuntee itsensä vähän hölmöksi kun ei sitä aiemmin tajunnut, mokomaa itsestäänselvää asiaa.

Ylen Areenalla on kesäkuun alkuun asti nähtävillä ranskalainen dokumentti nimeltä Terveys lautasella. Parituntisessa ohjelmassa kerrotaan ruokateollisuudessa käytetyistä kemikaaleista, kuten hyönteismyrkyistä ja eineksiin laitettavista lisäaineista, sekä erityisesti niiden tutkimisesta ja valvonnasta.

Olen ollut jo vuosien ajan tietoinen siitä, että kaupan hyllyllä olevissa ruokatuotteissa on kaikenlaista epämääräistä. Olen kuitenkin kokenut voivani luottaa siihen, että Evira ja muut EU:n viranomaiset pitävät huolen meille myytävän ruoan turvallisuudesta. Siksi itselleni jäikin hieman traumoja, kun ohjelman myötä selvisi kuinka retuperällä turvallisuusvalvonta on myös EU:ssa. Yhdysvaltojen valvova elin FDA on monen dokumentin perusteella käytännössä pelkkä kumileimasin ja teollisuuden edunvalvoja, mutta olisin toivonut jonkinlaista selkärankaa löytyvän edes Euroopasta.

Oli myös mielenkiintoista nähdä, kuinka tarkastajat tiukkasanaisesti puolustavat karsinogeenina tunnetun Bisfenoli-A:n turvallisuutta, varsinkin kun se on nyttemmin kielletty tuttipulloissa ja Orthex on saamieni tietojen mukaan lopettamassa sen käytön kokonaan. Tämä pistää miettimään, että kuinka paljon tällä hetkellä on käytössä aineita, jotka on hyväksytty mutta jotka tullaan myöhemmin kieltämään niiden vaarallisuuden takia?

Pitääkö kukaan enää meistä kuluttajista huolta, muut kuin me itse?

Bongasin Citymarketista Urtekramin shampoita ja hoitoainetta, joten olen ottanut ne kokeiluun. Suihkusaippuaa (tai -geeliä) olenkin jo aiemmin testannut ja vaikka silloin en siitä pitänytkään, olen sen suhteen nykyään myötämielisempi. Joten miltä tuntuvat muut Urtekramin tuotteet?

Urtekram Aloe Vera Shampoo

Lyhyesti sanottuna shampoo on ihan ok. Se ei mielestäni vastaa pesuteholtaan täysin tavallista shampoota, mutta on paljon parempaa kuin esim. Ole hyvän shampoot, vaikka samanlaista “hiuksiin katoamista” myös tässä esiintyy. Shampoo ei myöskään tunnu pesevän päänahkaa kovin hyvin. Huomattavasti hellävaraisemmalta tämä kuitenkin tuntuu kuin tätä ennen käyttämäni teepuushampoo, mutta se nyt ei ole kovin kummoinen saavutus.

Ekoshampoista tämä on kuitenkin ehkä paras testaamani, joten varmaan päädyn ostamaan tätä toisenkin kerran.

Urtekram Aloe Vera Conditioner

Minun on tunnustettava, etten ole koskaan huomannut mitään eroa eri hoitoaineissa ja käytän niitä aika satunnaisesti. Ne kaikki tekevät hiuksista ehkä vähän silkoisemmat, mutta siiihen huomaamani vaikutukset jäävätkin. Joidenkin jäljiltä päänahka ei jää ehkä niin kuivaksi kuin ilman, mutta aika marginaalista tämäkin.

Sen vuoksi en oikein osaa sanoa, että onko tämä hyvää vai ei. Ei se ainakaan huonoa ole, mutta en huomaa että se tekisi mitään eri lailla kuin muutkaan hoitoaineet. Pidempihiuksiset osaavat varmaankin arvostaa näitä enemmän.

Olin kirjoittamassa, että nyt olisi taas kestohedelmäpusseja saatavilla valikoiduista K-ryhmän kaupoista ja että pitäkää kiirettä ennen kuin ne loppuvat. Aloin kuitenkin tutkimaan, että onko tästä tempauksesta mitään tiedotetta ja näyttää siltä, että pusseja on jatkossa tarkoitus olla koko ajan saatavilla. Hyvä juttu.

Pussit ovat Suomen Punaisen Ristin ekologisia hedelmä- ja vihannespusseja, ja niiden kappalehinta näkyy liikkuvan kaupasta riippuen parin euron kummallakin puolen. Tähän asti ne ovat kestäneet käyttöä hyvin, tosin hintalappuja varten olen joutunut askartelemaan paperista tai kartongista pienen kiristysnauhaan kiinnitettävän läpyskän, koska tarrat eivät pysy pussin kyljessä kovin hyvin.

Kestohedelmäpussien puolesta puhuvalla Facebook-ryhmällä on tätä kirjoittaessa vasta tuhatkunta fania, eikä kovin monella ruokakaupassa asioivalla näytä kestopusseja olevan, mutta ehkäpä tämäkin aate saa jossain vaiheessa tuulta purjeisiinsa. Luonnon säästämisen lisäksi pussien kestävyydestä on kuitenkin myös käytännön hyötyä, kun ei tarvitse pelätä että puolitoista kiloa appelsiineja karkaa pussin pohjan läpi kaupan lattialle pyörimään.

Ehkäpä S-ryhmää suosivat voisivat ehdottaa Keskon mallia myös sinne päin?

Löysin Suomalaisen kirjakaupan alelaarista pienen kirjasen nimeltä “Laiskan lissun opas ekoelämään”.

Kirja on kuin tehty minua varten. Se on helppoa (kevyttä) luettavaa ja siinä annetaan käytännönläheisiä ohjeita miten omasta elämästään voi tehdä ekologisempaa pienellä vaivalla. Erityisesti kirjassa vetoaa se, että neuvot ovat konkreettisia eikä mitään tuputeta tai lukijaa syyllistetä (mainittavasti). Lähtökohtana on se, että lukija haluaa kyllä olla ekologinen, mutta ei halua ryhtyä aktivistiksi eikä halua mielellään nähdä tolkuttomasti vaivaa oikeiden toimintatapojen selvittämiseen.

Nimestä voi päätellä, että kirja on suunnattu naisille, mutta sen sisältö ei ole varsinaisesti sukupuolisidonnainen, varsinkin kun meikkaaminen tuntuu nykyään olevan yhtä lailla myös miesten harrastus.

Ajoittain teksti toistaa itseään ja loppupuolella alkaa jo vähän veto hiipumaan, mutta ainakin minulle tuli tunne että sain paljon uusia työkaluja sekä motivaatiota jatkaa tällä polulla eteenpäin. Monessa kohtaa tuli sellainen “Ahaa, tuotahan minä voisinkin kokeilla” -tuntemus, mikä on aina hyvä merkki. Kirjassa on myös paljon knoppitietoa (“Keskimääräinen nainen levittää iholleen 126 kemikaalia päivässä” jne.) joka minua viehättää, sekä lopussa jonkin verran linkkejä sivustoille joilta voi hakea lisätietoa.

Kirja on nopeasti luettu, sillä varsinaisia sisältösivuja on vain 170 ja teksti sisältää paljon listoja sekä taulukoita ja on muutenkin ilmavasti kirjoitettu. Kuten edellä annoin ymmärtää, lukeminen sinänsä ei vaadi ajattelua vaan asiat on pureskeltu kiitettävän valmiiksi ja näin kynnys vinkkien toteuttamiseen on matala, kuten olla pitääkin. Kirjaa ei myöskään tarvitse lukea kerralla läpi, ja eri osien välillä voi pomppia vapaasti ja poimia sellaisia tiedonjyviä, jotka sillä hetkellä tuntuvat helpoimmilta sulattaa.

Viheraktivistille kirja ei varmaankaan tarjoa mitään uutta, mutta vihertämistä harkitsevalle voin kirjaa suositella.

Mainio opus, varsinkin kun hintaa oli vain 4,77 euroa.

Laiskan lissun opas ekoelämään
Anita Naik (suom. Salla Korpela)
186 sivua
ISBN 978-951-50-1862-5

Olen nyt käyttänyt useamman kuukauden ajan Vihreän Kosmetiikan Teepuu-shampoosaippuaa. Paketissa lukee, että saippuaa pitäisi käyttää vähintään 1-10 pesukertaa, jotta hiukset puhdistuisivat kunnolla vanhoista shampoojäämistä, joten lienen tässä ajassa päässyt jo kokemaan miten saippua itsessään käyttäytyy ilman muiden kemikaalien häirintää.

Viimeisimmän ja ensimmäisen kerran välillä ei ole ollut kovin suurta eroa. Suihkussa käydessä hiukset joutuu pesemään kahteen kertaan, koska ensimmäisellä kerralla ei tule riittävän puhtaan tuntuiset hiukset. Toisen kerran jälkeen hiukset vastaavasti ovat sen oloiset, että rasvaa lähti jo sisäelimien ympäriltä ja hiukset puhdistuivat tulevilta lapsenlapsiltakin. Toisin sanoen, tällä saippualla hiukset kyllä tulevat puhtaaksi.

Ongelma on, että hiukset eivät pysy puhtaana. Jo seuraavana päivänä on sellainen tunne, että uusi pesu olisi tarpeen. Olen yleensä pessyt joka toinen päivä hiukset, ja kyllä tälläkin saa niin sinniteltyä, mutta ei niin mielellään.

Outoa tässä on se, että hiukset ovat oikeasti puhtaan tuntuiset pesun jälkeen, eli kyse ei tällä kertaa ole siitä, että saippua pesisi jotenkin huonommin kuin tavallinen shampoo. Luulen, että muissa shampoissa on jotain “hoitavia” aineita, joiden ansiosta hiukset ovat pidempään puhtaamman tuntuiset, jos ei sitten oikeasti puhtaat.

Päänahkani ei ole muutenkaan tuntunut yhtään terveemmältä tämän ekoshampoon käytön aikana, oikeastaan päinvastoin. Useammat pesut ja saippuan kuivattava vaikutus — varsinkin näin talvella — on jättänyt päänahan kovin kuivaksi. Tämä saattaa tosin johtua myös Teepuu-aineksen vaikutuksesta, eli jollain toisella vaikuttavalla aineella höystetty shampoosaippua olisi voinut olla hellävaraisempi.

Yhtä kaikki, aion käyttää (melko riittoisan) saippuan kesällä loppuun, mutta en varmaankaan osta sitä enää uudestaan. Lopputalven on kokeiluvuorossa Urtekramin Aloe Vera -shampoo, josta annan arvion sitten myöhemmin.

Lähikauppaan tuli viimein Pirkan Reilun kaupan suklaajäätelöä, joten pitihän sitä maistaa.

Pakko sanoa, että ei ollut kyllä hintansa väärti. Suklaata oli juuri sen verran sekoitettu joukkoon, että jäätelöä voi sanoa suklaiseksi, mutta minun makuuni suklaa maistui aivan liian vähän.

Eniten jäi kuitenkin harmittamaan eräs toinen seikka:

Jäätelön ainesosaluettelo on seuraavanlainen: Vesi, kerma, sokeri, rasvaton maitojauhe, suklaa 5 % [sokeri, kaakaomassa, kasvirasva, kaakaovoi, emulgointiaineet (E322 soijalesitiini, E476), aromi (vaniliini)], kaakaojauhe, herajauhe, voi, stabilointiaineet (E410, E412, E407), emulgointiaineet (E471).

Listalla mainituista aineista Reilun kaupan raaka-aineita ovat sokeri ja kaakaojauhe.

Itse koen, että jäätelön pääraaka-aine olisi tuo suklaa, joten odotin että se ainakin olisi ollut Reilun kaupan tavaraa, mutta ei. Ilmeisesti Reilun kaupan merkin saamiseksi ei ole kovin tiukkoja kriteerejä raaka-aineiden määrän suhteen. Tai sitten tuossa on vain suhteettoman paljon sokeria.

Oli miten oli, niin vähän tässä jäi huijattu olo.

Pirkalta on viime aikoina tullut useita luomu- ja Reilun kaupan tuotteita, tai ainakin minun silmiini ne ovat sattuneet vasta parin viime kuun aikana. Näin hintatietoisena kuluttajana uudet tuotteet ovat hyvä asia, sillä Pirkan tuotteet ovat vähän edullisempia myös luomuversioina.

(Kesko ei, valitettavasti, maksa minulla tästä mainonnasta mitään. Satun vain asioimaan pääasiassa K-kaupoissa, joten Pirkka-tuotteita tulee ostettua ja kokeiltua.)

Luomupiimä

Pirkan luomupiimä on selvästi halvempaa kuin Valion (1,39 e/litra), joten olen päätynyt ostamaan sitä tölkin pari viikossa, kun käyn isommassa kaupassa ostoksilla.

Piimä on muuten samanlaista kuin Pirkan tavallinen rasvaton piimä, eli ihan hyvän makuista ja juoksevampaa kuin Valion piimä (joka nyt Pirkan piimään tottuneena tuntuu turhankin sitkaalta). Mitään eroa tavallisen ja luomun välillä en siis huomaa tässäkään tuotteessa.

Heikkona puolena pitää mainita fuskaavat pakkaukset, eli muutaman kerran on jostain kohtaa tölkkiä vuotanut piimää jääkapin puolelle. Epäilin aluksi, että pakkaus on tehty jonkin sortin luomupahvista, mutta nyt olen törmännyt muissakin Pirkan piimätölkeissä samaan ilmiöön. Kesko tutkii asiaa.

Lisäys 7.4.2011: Pirkan luomupiimän valmistus on lopetettu heikon kysynnän vuoksi.

Reilun kaupan suklaa

Toinen uutuus on Reilun kaupan tumma suklaa, josta on myös kaakaorouheinen versio. Tällä hetkellä reilun kaupan suklaa lienee ainoa jota uskaltaa hyvällä omalla tunnolla ostaa, sillä tavallisilla kaakoviljelmillä lapsityövoiman käyttö on valitettavan tavallista. (Kieltämättä tulen turhan usein ostaneeksi tavallista suklaata, varsinkin suklaajäätelön muodossa, eikä omatunto ole niin hirveästi kolkuttanut. Olen ilmeisen paha ihminen, siis. Tavoitteena on kuitenkin siirtyä pääasiassa reilun suklaan kuluttajaksi, kun ei tuo mikään välttämätön elintarvike ole.)

En ole minkään ruoan suhteen gastronomi, joten en osaa sanoa kuinka laadukasta tai hienostuneen makuista nämä suklaat ovat muihin tummiin suklaisiin verrattuna. Kumpikin maistuu minulle, mutta rouheinen hajoaa suuhun nopeammin ja jää vähän hampaan koloihin.

Pakkauksen koko on 100 g ja hinta on 1,90 euroa, eli 19 e/kg. Vajaa kaksi kertaa niin kallista kuin tavallinen suklaa siis, kun yleensä Reilun kaupan suklaiden kilohinta on 30 euroa tai enemmän.

Luomujogurtti

Pirkan maustamatonta luomujogurttia on tullut myös maistettua. Olen yrittänyt monta kertaa aiemmin siirtyä maustamattomaan jogurttiin, mutta aina se on maistunut yhtä pahalle. Siksi Pirkan jogurtti oli iloinen yllätys, sillä se oli melkein hyvää, tai ainakaan se ei ollut pahaa. Maku ei ollut kovin hapan ja siitä tuli muilta osin maitorahka mieleen. Vähän marjoja sekaan niin tätä syö ilokseen enemmänkin.

Samaan sarjaan kuuluvat kyllä myös mansikkajogurtti sekä kuningatarjogurtti, jos pitää maustetuista enemmän.

Hintaa maustamattomalla jogurtilla on 1,99 e/purkki (2,65 e/kg).

Ja vielä…

Seuraavaksi pitää varmaan testata Reilun kaupan suklaajäätelöä (jota ei löydy vielä Pirkan nettisivuilta, eikä kyllä kaupoistakaan). Sen litrahinta on huimat 7,58 euroa, mutta on se silti halvempaa kuin Ben & Jerry’sin jäätelöt. Toivottavasti myös paremman makuista, sillä B&J ei ole oikein iskenyt.

Toivotaan, että muidenkin luomutuotteiden sekä Reilun kaupan tuotteiden hinta tästä pikkuhiljaa järkevöityy, kun niissä tuntuu tällä hetkellä olevan jonkin verran eksoottisuuslisää, plus tietysti se mitä kaupat vetävät välistä ihan sillä perusteella että ko. tuotteita ostavat ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän. Eivät nämä kuitenkaan koskaan leviä laajemmalle, ennen kuin hinta on sellainen että enemmistö ihmisistä on valmis sen maksamaan.

Bilteman kuvastossa (Kevät ja kesä 2010) mainostetaan edullisia, biohajoavia koirankakkapusseja. Hinnan puolesta (1,19 euroa/50 kpl) nämä olisivat paljon halvempia kuin kaupassa myytävät varsinaiset biojätepussit, joten ostin testimielessä yhden paketin.

Kotona parempi puoliskoni huomasi, että pakkauksessa lukeekin “ympäristöystävällinen” ilman mitään mainintaa biohajoavuudesta. Koska pussit myös tuntuvat ja näyttävät normaalilta muovilta, päätimme varmistaa asian Biltemalta. He vastasivat, että kuvastossa on virhe ja pussit eivät olekaan biohajoavia. Kyseisiä pusseja ei siis, harmi kyllä, saa laittaa biojätteiden joukkoon.

Epäselväksi vielä jäi, että mikä pusseista sitten tekee ympäristöystävällisiä. Ilmeisesti se, että kakat eivät jää tienposkeen siltä kymmenykseltä koiranulkoiluttajia, jotka kakkapusseja oikeasti käyttävät…

Katsoin jokin aika sitten jo pari vuotta vanhan dokumenttielokuvan nimeltä Food Inc.. Elokuva maalaa aika lohduttoman kuvan Yhdysvaltain ruokateollisuudesta, erityisesti lihan tuotannosta. Elokuvassa haastatellaan mm. Michael Pollania, ja samoja asioita nousee pintaan kuin hänen kirjassaan Omnivore’s Dilemma (joka on minulla vieläkin kesken). Myös nyt täällä Suomessa pinnalla olevaa geenimuuntelua perehdytään käsitellään hieman.

Sinänsä ei siis varmaan mitään uutta asiaan perehtyneille, mutta heidän jotka eivät ole koskaan nähneet amerikkalaista tehotuotantokarjatilaa tai joilla nimi Monsanto ei nosta niskavilloja pystyyn kannattaa ehdottomasti katsoa tämä, jos vain jostain käsiinne saatte.

Erityisesti jäi mieleen seuraava esimerkki edistyksellisestä tehokkuusajattelusta Yhdysvalloissa:

Ongelma: Koska lehmät laiduntavat nilkkoja myöten omassa ulosteessaan, tätä ulostetta ja sen mukana kolibakteeria päätyy väkisin myös myytävän lihan joukkoon aiheuttaen ajoittain ruokamyrkytyksiä.
Ratkaisu: Jauhetaan muuten kelvottomista ruhon osista ammoniakilla steriloitua lihan jatketta ja sekoitetaan sitä normaalin jauhelihan joukkoon, jolloin myös jauhelihasta kuolevat (teoriassa) kaikki bakteerit.

(asiaan liittyen ks. myös Generation Green: Hamburger Helper? Slime, Ammonia and Cow Shit ja NYT: Safety of Beef Processing Method Is Questioned)

Tieto lisää tuskaa, niin se vain on. Silti katsomisen arvoinen dokumentti.

(Muokattu ajatushäiriöitä)